Metropolis (1927)

Muutama vuosi sitten lueskelin netistä LGBT-representaation historiasta elokuvassa ja TV:ssä, ja siinä yhteydessä törmäsin saksalaiseen elokuvaan Mädchen in Uniform vuodelta 1931. Panin sen muistiin, mutta en tullut katsoneeksi pitkään aikaan. Kunnes viime viikolla viimein muistin sen, joten katsoimme sen kumppanini kanssa.

Elokuva oli mielenkiintoinen, mutta tämä teksti ei kerro siitä.

Mädchen in Uniform sai minut kiinnostumaan laajemmin Weimarin tasavallan aikaisesta saksalaisesta elokuvasta. Siis 1919–1933, ensimmäisen maailmansodan päättymisen ja Hitlerin valtakunnankansleriksi nimittämisen väliseltä ajalta.

Tällä viikolla katsoimme Fritz Langin ohjaaman Metropolis-mykkäelokuvan vuodelta 1927. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä koko illan scifi-elokuvista. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Langin vaimon Thea von Harboun samannimiseen romaaniin, jonka hän kirjoitti nimenomaisesti perustaksi elokuvalle. Ymmärtääkseni asetelma on melko sama kuin Stanley Kubrickin ja Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:ssä (1968), joka sekin tehtiin samanaikaisesti elokuvaksi ja romaaniksi.

Juoneltaan Metropolis on hyvin arkkityyppinen, jopa naiivi. Elokuva kertoo huipputeknologisesta ja teollistuneesta suurkaupungista, jonka väestö ja arkkitehtuuri on kahtia jakautunutta. Syvällä maan uumenissa on hämärä työläisten kaupunki, johon aurinko ei paista ja jossa höyry pihisee sekä koneet kolisevat. Yläilmoissa taas on kirkasta ja väljää, yläluokka urheilee terveellisesti ja viettää lokoisaa joutenoloa.

Juonen keskiössä on kaupungin päällysmiehen pojan ihastuminen alaluokkaiseen naiseen sekä kuvion ympärille kietoutuva luokkakonflikti. Matkan varrella sekoillaan kaikenlaista okkultismia, hallusinaatioita, erikoistehosteita, robotiikkaa, kidnappauksia, tuhoa ja epätoivoa. Lopussa tehdään siirappinen ja teennäinen sovinto.

Elokuva on omituinen, ylipitkäksi venytetty, teatraalisen näytelmäkerronnan ja toisaalta nykyäänkin erittäin tunnistettavan scifi-kuvaston yhteentörmäys. Rotoscope-erikoistehosteet eivät juuri eroa ilmeeltään 1970-luvun efekteistä, ja jylhät näkymät pilvenpiirtäjien välistä kolkkoihin suurkaupunkimaisemiin ovat suorastaan cyberpunkia. Teknologisesti ja kaupunkiarkkitehtuurisesti konkretisoituva luokkadystopia on niin ikään aivan cyberpunkin ydintä. Art deco -pilvenpiirtäjät ovat täyttä aikansa New Yorkia.

(Lisäys 15.11.: Jäin miettimään niitä erikoistehosteita, ja näemmä onkin niin, että Yhdysvalloissa kehitetyn rotoscopen patentti on rauennut vasta 1934. Metropoliksen efektit onkin siis varmaan tehty jollakin kaksoisvalotustekniikalla. En oikein tiedä.)

Katsoessani mietin jostain lukemaani luonnehdintaa siitä, että näyttämöllä ja valkokankaalla näyttelemisen keskeinen ero on elekielen mittakaava. Teatterin lavalla näyttelijä on kaukana yleisöstä, joten hänen täytyy ylikorostaa kaikkia eleitään ja ilmeitään välittääkseen tunteen takarivinkin katsojille. Sen sijaan elokuvassa ja televisiossa kameralla voidaan mennä aivan lähelle näyttelijän kasvoja, jolloin pieninkin suupielen nykäys voi luotettavasti kantaa merkityksiä ja näkyä kaikille. Pohdiskelin, mahtoiko tätä eroa vielä olla olemassa näin varhain elokuvataiteen historiassa.

Metropoliksen tunnetuin osa on tietysti elokuvan julisteisiinkin päässyt Rotwand-keksijän rakentama Maschinenmensch, “koneihminen”. Se on scifin historian rakastetuinta robottikuvastoa ja selvä esikuva esimerkiksi Tähtien sodan C-3PO:lle. Rotwand on Frankenstein-tyyppinen hullu tiedemies, joka kidnappaa edellä mainitun alaluokan Maria-neidon ja antaa robotilleen Marian ulkomuodon. Robotti alkaa vale-Mariaksi työväenluokan sisällä ja alkaa kylvää sekasortoa.

Juoni on varsin vaikeaselkoinen, enkä aivan pysynyt kaiken aikaa perässä, kuka vakoilikaan ketä, kuka höynäytti ketä, milloin oltiin kuumehoureissa ja niin edelleen. Olen ehkä vain hieman tottumaton mykkäelokuvien katselija.

Joka tapauksessa loppuhuipennus on varsin vakuuttavasti ja kunnianhimoisesti toteutettu kaupungin täystuho. Konehuoneet tuhoutuvat tulvassa, vettä on valtavasti, ihmisiä on valtavasti, kiire ja epätoivo ovat käsinkosketeltavia. Hymähdin tosin tuhoa seuraavan ratkaisun imelälle naiiviudelle. Metropoliksen pääjehun poika Freder saa työläisten pomon Grotin ja kaupungin johtajan Joh Fredersenin kättelemään, ja elokuvan aloittanut motto toistetaan:

Mittler zwischen Hirn und Händen muss das Herz sein

“Välittäjänä pään ja käsien välillä täytyy olla sydän”. Plääh. /r/im14andthisisdeep.

Pidin Metropoliksesta taidehistoriallisesti. Lukemani perusteella se on malliesimerkki aikansa saksalaista ekspressionismia. Sen miljööt, maskeeraus ja lavastus ovat aika voimakaslinjaisia, pelkistettyjä ja viitteellisiä. Kaupungin syvien kerrosten koneista tuli mieleen Jali ja suklaatehdas: arkkityyppisissä haalareissa rytmisesti liikkuvia työläisiä valtavien vipujen ja mittaritaulujen äärellä. Lavasteista oli realismi kaukana, kaikki tilat olivat joko pienoismallein toteutettuja, geometrisiä, uhkaavan valtavuuden illuusioita trikkikuvissa, tai sitten joulukuvaelmamaisen ahtaita ja näyttämömäisiä.

Kaikkein vahvimmin vatsanpohjasta kouraisi elokuvan suuri määrä avustajia työläisten ja lasten rooleissa. Monessa kohtauksessa kaupungin alakerrosten työläiset marssivat suurina massoina taidokkaasti synkronoidusti, kelmeässä valossa, univormuihin puettuina, vain pientä ihmisyyden jäännettä kajastaen. Erityisesti lopun tuhotulvan kohtauksissa on paljon ekstroja laahustamassa, kiipeilemässä, tungeksimassa, pakenemassa henkensä edestä ja turvaa kohti kurottelemassa. Mustavalkoisia, laihoja, likaisia kasvoja; kurjia vaatteita, avuttomia raajoja, mykistävää tungosta.

Olen nähnyt myöhempiäkin sellaisia kuvia Saksasta, mutta ne eivät olleet enää fiktiota.