Jostain syystä olen katsonut tänä keväänä aika paljon telkkaria ja jopa ajatellut monta ajatusta näkemistäni sarjoista. En niin paljoa kuitenkaan, että olisin jokaisesta kirjoittanut oman juttunsa, joten ajattelin kertoa niistä kaikista tässä kerralla.

Archive 81

Samannimiseen podcastiin perustuva Netflixin kauhusarja Archive 81 oli minusta yhtä aikaa sekä samastuttavan perinteinen että sopivasti freesi synkkä mysteeri. Se muistutti minua välittömästi 90-luvun Salaisista kansioista.

Sarja kertoo jonkinlaisen audiovisuaalisen museon nuoresta teknikosta nimeltä Daniel Turner (Mamoudou Athie). Hän keräilee, restauroi, digitoi ja arkistoi erilaisia analogisia video- ja ääninauhoja. Eräänlainen kasettilameri siis!

Daniel saa työtarjouksen: hänen pitää muuttaa suurkaupungin ulkopuolelle syrjäiseen aidattuun huvilaan pelastamaan ja digitoimaan nippu tulipalossa vaurioituneita videokasetteja. Toimeksiantaja on mystinen miljonääri, joka ei halua paljastaa sen paremmin omistaan kuin nauhojenkaan taustoista juuri mitään.

Pikkuhiljaa alkaa tapahtua kummia, nauhoista alkaa paljastua häiritseviä asioita, välillä sivutaan Danielin menneisyyden mielenterveysepisodeja. Nauhat ovat Melody Pendras -nimisen dokumentaristiopiskelijan (Dina Shihabi) suuressa urbaanissa kerrostalossa vuonna 1994 kuvaamia. Hän selvittää niissä kyseisen talon historiaa ja dokumentoi sen asukkaiden elämää. Talossa kokoontuu jonkinlainen kultti, jonka puuhia Melody keskittyy selvittelemään.

Tykkäsin Archive 81:n maailmanrakennuksesta suurimmalta osalta. Vaikka kyseessä onkin hyvin kaavamainen ja moneen kertaan nähtyihin trooppeihin pohjaava okkultistinen mysteeri, kerronta on puhuttelevaa sekä lavasteet ja rekvisiitta kunnolla rakennetut. Uhkaavan näköinen muinainen loitsukirja on uskottavan näköinen, samaten tuon kerrostalon kellari, ankeat rappukäytävät, eksentrisesti sisustetut pitkään asutut kattohuoneistot sekä katseilta piilossa syrjäisellä mäellä sijaitseva ökyhuvila.

Oikein suoraviivaista okkultismia pölyisine kirjoineen, katakombeineen, rituaaleineen ja uhrimenoineen ei minusta oikein ole ollut fiktiossa pitkään aikaan. Kiva että nyt oli ja hyvin tehtynä.

Pikanttina yksityiskohtana siitä loitsukirjasta luetaan manauksia jollakin kielellä, joka kuulostaa omiin lingvistikorviini vähän kantagermaanilta tai gootilta, vaikka ilmeisesti kyse onkin ainakin enimmäkseen sarjaa varten sepitetystä kielestä.

Midnight Mass

Tämäkin on kauhuminisarja Netflixissä. Midnight Mass kertoo pienestä amerikkalaisesta kyläyhteisöstä fiktiivisen Crocket Islandin saarella. Tai oikeastaan pikemminkin amerikkalaisesta kristillisyydestä ja sen asemasta pienillä, konservatiivisilla paikkakunnilla.

Teemoina ovat muun muassa sisäänpäinkääntyneisyys, tekopyhyys, häikäilemättömyys, vallan väärinkäyttö, häpeä, syyllisyys, dogmatismi, fundamentalismi ja rasismi.

Tarina alkaa Riley Flynn -nimisen miehen (Zach Gilford) esittelyllä. Hän on startup-pöhinämies, joka on ajanut autoa humalassa ja siinä rytäkässä aiheuttanut tyttöystävänsä kuoleman. Sarjan alkaessa hän on päässyt vankilasta ehdonalaiseen ja palaa kotisaarelleen asumaan äitinsä, isänsä ja veljensä luokse.

Alkuun kuvittelin, että Riley olisi sarjan päähahmo, etenkin koska hän on ruudulla paljon ja hänen katumustaan ja traumaansa käsitellään laajasti. Mutta oikeastaan hän on pikemminkin katsojan sijainen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Mike Flanaganin omakuva.

Varsinaiseksi päähahmoksi osoittautuu saaren katolisen kirkon isä Paul Hill (Hamish Linklater). Tarinan keskiöksi muodostuu hänen oma uskonsa ja sen groteski vääristyminen puistattavaksi hirviötarinaksi.

Sarja on vahvasti Flanaganin pitkään suunnittelema oma projekti, jota hän ilmeisesti pitchasi moneen kertaan, ennen kuin sai Netflixin tarttumaan siihen. Luin Wikipediasta, että hänellä on itsellään tausta katolilaisen kirkon kasvattina, joka kasvoi sittemmin ateistiksi. Midnight Mass on helppo nähdä työnä, jossa hän käsittelee traumojaan, jotka ovat varmasti monelle amerikkalaisen uskonnollisuuden ominaispiirteiden kanssa painiskelleelle.

Sain itse tosi hyvin kiinni niistä viboista, joita Midnight Mass liittää kristinuskon arkkitehtuuriin, koreografiaan, liturgiaan ja ilmapiiriin. Kirkko ei tunnu avaralta, lämpimältä, kutsuvalta, läheiseltä ja rauhoittavalta, vaan pieneltä, kuristavalta, uhkaavalta ja väkinäiseltä.

Samantha Sloyan tekee huikean roolin kovasydämisenä Bev Keane -nimisenä nunnana, joka vahtii kaikkien kyläläisten moraalia, juonittelee, tuomitsee, tavoittelee omaa etuaan, katsoo pakanoita pitkin nenänvarttaan ja lakaisee maton alle mitä tahansa herran nimeen. Raamatusta löytyy kyllä jae oikeuttamaan mikä tahansa julmuus!

Ainut lattea asia sarjassa olivat ne pari ateistis-naturalistista saarnaa, joissa väännetään amerikkalais-kristilliselle yleisölle rautalangasta hieman vaivaannuttavaa puppaa siitä, kuinka ilman Jeesustakin voi olla runollisia, hengellisiä keloja ja kauniita ajatuksia elämän tarkoituksesta. Omasta näkökulmastani ne tuntuivat päälleliimatuilta ja teennäisiltä, mutta jospa ne Yhdysvalloissa kuulostavat toisenlaiselta.

Jukka Lindströmin Sivuhistoria

Olen vähän kaipaillut Jukka Lindströmiä siitä asti, kun Noin viikon uutiset loppui vuonna 2017. Mutta nyt hän on tehnyt oikein komean paluun!

Lindström on pääkäsikirjoittanut oikein riemukkaan mokumenttisarjan Jukka Lindströmin Sivuhistoria, joka myötäilee tyyliltään ja formaatiltaan sellaisia Ylen sarjoja kuin Politiikka-Suomi (2021). Sarjassa katsotaan 2040-luvulta käsin taaksepäin 2020-luvun Suomeen.

Päällimmäisenä ajatuksena viimeisen jakson jälkeen oli hyvä mieli siitä, että yksikään vitsi ei suututtanut tai loukannut minua. Punching up oli kohdillaan, eri puolueille ja ryhmittymille naljailtiin hyvällä maulla ja tasapuolisesti, ja joka jaksossa oli älykkäitä läppiä jatkuvalla syötöllä.

Vitsit vaihtelivat poliittisesti hämmästyttävän näkemyksellisistä kiteytyksistä absurdien sanaleikkien överiksi vetämisen kautta nettimeemikulttuurista hyvin kiinni nappaaviin näpäytyksiin.

”Koita löytää sun elämääs sellanen ihminen, joka katsoo sua samalla tavalla ku Emma Kari katsoo sientä.”

Tuotantoarvot ovat kohdillaan. Paperilla häröimmiltäkin näyttävät jutut saadaan toimimaan hyvien näyttelijöiden ja napakan leikkauksen ansiosta. Lindströmin tinkimätön kampaus ja huoliteltu artikulaatio viimeistelevät komean ryhdin kokonaisuudelle.