Olen nyt reilun vuoden ollut IT-töissä alanvaihdon jälkeen. Palkka on noussut tonnilla ja työnkuvaan tullut rutkasti lisää itsenäisyyttä. Mutta jotain olen menettänytkin.

Olen laskujeni mukaan kahdeksan hengen tiimissäni ainut nainen. Muut ovat enemmän tai vähemmän perheellisiä setämiehiä.

Eikä sillä lopulta kai edes ole mitään väliä, että olen nainen. Jotenkin kuitenkin on sellainen olo, että elän ihan erilaista elämää kuin kollegani.

Minulla ei ole lapsia, autoja, moottoripyöriä eikä vaimoa. Elämässäni on lähinnä tämä työ, muutama tärkeä ihmissuhde ja pari harrastusta.

Tulen kyllä ammatillisesti toimeen kollegoideni kanssa, mutta ei minua oikeastaan kiinnosta kuunnella heidän puheitaan. Eikä minulla oikeastaan ole koskaan heille mitään asiaakaan. Harvoin edes työasioista, saati sitten jostain oman elämäni asioista.

Työpaikallani järjestetään ihan kiitettävän usein illanviettoja ja virkistyspäiviä. Tällä viikollakin kävivät Tallinnassa.

Mutta ei minua kiinnosta näiden ihmisten seura. Olisihan se hauska saunoa kesäillassa, reissata, lautapelata ja syödä. Mutta jos seura on tämä, niin ei kiitos.

Edellisessä työpaikassani oli enemmän yhteisöllisyyttä. En tiedä, johtuuko se naisvaltaisuudesta vai jostain muusta. Siitä, että olimme kaikki samassa veneessä tekemässä täsmälleen samaa työtä, eikä meillä kellään ollut mitään vapauksia?

Oli miten oli, edellisessä työpaikassani minulla oli työkavereita, ei vain kollegoja. Sellaisia, jotka kutsuin kotiini juomaan teetä työpäivän jälkeen. Sellaisia, joille teki mieli järjestää läksiäiset, kun vuosi sitten lähdin pois.

Tässä työpaikassa vain istun hiljaa, hoidan hommani ja lähden sitten kotiin.