Viininjuontia avaruuspuutarhoissa

Olen lukenut tänä kesänä yhden kirjan: Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet (2020). Tavallaan olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta toisaalta on tässä ollut monta sellaistakin kesää, joina en ole lukenut yhtään.

Pidin valtavasti Itärannan esikoisromaanista Teemestarin kirja. Sen vahvuuksina pidin maanläheistä, puun ja hiekan eikä hiilikuidun ja polymeerien makuista tulevaisuuskuvaa. Spekulatiivista fiktiota, tavallaan postapokalyptistakin, maailmanmenoa muuttuneen ilmaston jälkeisessä pohjoisessa.

Itäranta asuu Britanniassa ja kirjoittaa ilmeisesti kaikki kirjansa samanaikaisesti suomeksi ja englanniksi. Kuunpäivän kirjeissä se vähän paistoi läpi paikka paikoin, sillä jotkin sanavalinnat ja virkkeet tuntuivat englanniksi ajatelluilta ja kiireessä käännetyiltä. Kyllä erikseen asiaansa kouluttautuneilla ammattikääntäjillä on aina paikkansa.

Minusta Kuunpäivän kirjeet lukeutuu aika tukevasti uuskummaksi. Siinä on perinteisen avaruusscifin asetelma: ihmiskunta asuu levittäytyneenä koko aurinkokuntaamme, eri planeettojen asukkaat ovat eriytyneet omiksi yhteiskunnikseen, on interplanetaarisia poliittisia jännitteitä ja tässäkin kirjassa Maan ilmasto on turmeltunut ja muuttunut pysyvästi. Kerronnan keinot ja teemat ovat kuitenkin aika etäällä totunnaisesta scifistä. Tarinaa kuljetetaan melkein pelkästään erilaisten kirjeiden, tekstiviestien ja muistikirjamerkintöjen avulla.

Päähenkilö on Lumi Salo, joka on jonkinlainen henkiparantaja tai shamaani. Suuri osa kirjasta seikkaillaan hänen mukanaan henkimaailmassa, jonka todellinen luonne on toissijaista. Se on hänelle totta, joten se on lukijallekin totta. Henkisyys ja mystisyys ovat esikoiskirjasta asti tuttua itärantamaista sillanrakennusta kovan teknisen ekokriisin ja utuisen inhimillisyyden rajapinnassa. Maailman tuho ja sen syyt ovat luonnontieteellistä konkretiaa, mutta Itärannan tarinat eivät oikeastaan kerro maailmanlopusta, vaan aineettoman ihmisyyden kuolemattomuudestsa muutoksesta huolimatta.

Kirjassa on juonta vain viitteeksi: se keskittyy enemmän maailmanrakennukseen ja tunnelmiin. Lumin puoliso Sol on tutkija, joka on kadonnut työhönsä liittyvän hämärän selkkauksen vuoksi. Lumi etsii puolisoaan matkustamalla taivaankappaleelta toiselle, lähetellen viestejä, tutkien vanhoja muistiinpanoja, puhuen ihmisille ja matkaillen astraalitasoillaan henkieläintensä kanssa. Kaiho, huoli ja epätoivo ovat käsinkosketeltavia.

Kirja on pitkähkö, melkein 400 sivua. Liian pitkä minun mielestäni. Tapahtumia ja asiaa ei ole riittävästi tähän sivumäärään, ja sivuja kuluu paljon tunnelmointiin Lumin mielen sopukoissa, irrallisissa tietosanakirjamaisissa leikkeissä ja isossa liudassa toisiaan seuraavia kirjeitä sekä muistikirjasivuja. Leikkaamisen varaa olisi ollut.

En pitänyt teoksen kirjekokoelmamaisuudesta. Minun olisi ollut helpompi keskittyä perinteisempään ja lineaarisempaan tarinankulkuun. Tuntuu myös, että tapahtumien kulusta jäi jotain hahmottamatta, koska en jaksanut lukea tarkkaan ja pitää mielessäni kaikkien viestien otsikkokenttiä päivämäärineen. Tämän tästä huomasin palaavani sivun alkuun palauttaakseni mieleeni, että kenen viesti kenelle tämä nyt olikaan, ja miten se liittyy edelliseen viestiin.