Epäkuolleiden aiheuttamat maailmanloput ja avoimen maailman videopelit ovat moneen kertaan nähtyä peruskauraa. Days Gone (Bend Studio, 2019) on näitä molempia mutta silti tosi hyvä peli.

Peli oli alun perin Playstationille yksinoikeudella, mutta vuonna 2021 se julkaistiin myös PC:lle ja tänä syksynä se oli Steamissä roimassa alennuksessa. Siispä ostin ja pelasin.

Days Gone on aivan tuikitavallinen tarina siitä, miten yhtäkkiä zombit ja sitten kaikki paskana. Maailmassa tai sen hahmoissa ei ole mitään yllättävää: on niitä epäkuolleita, keskenään nahistelevia ryhmittymiä, epätoivoa, varustautumista, häikäilemättömyyttä, orjuutta, oman käden oikeutta ja kylmenneen lain kouran valloilleen laskemaa silkkaa pahuutta.

MC Rakkikoirat

Päähenkilö on Deacon St. John, kavereiden kesken “Deek”, jolla on sidekick-kaverinaan Boozer.

Deacon ja Boozer ovat pikkukaupunkinsa moottoripyöräjengi “MC Mongrelsin” viimeiset. Käytännönläheisiä ja mutkattomia poikia, jotka ovat saaneet aina tehdä oman päänsä mukaan.

Deacon suree Sarah-vaimoaan, josta hän joutui eroon maailmanlopun yhteydessä ja jonka hän olettaa kuolleeksi. Sarah’lle on pystytetty hautakivi, jonka äärellä pelaajan ohjaama Deacon voi käydä mutisemassa murheitaan vakavalla äänellä.

Moottoripyöräkerho asettaa Deaconin ja Boozerin kätevään ulkopuolisuuden positioon. He ovat yksinäisiä susia ja oman tiensä kulkijoita, jotka tekevät palveluksia toisille palkkiota vastaan. Tällä tavoin myös pelaajalle tarjotaan pelin maailma sosiaalisine suhteineen neutraalisti avoimena. Pelaajalla ei ole valmiita sidonnaisuuksia mihinkään suuntaan, vaan hän saa valita oman mielensä mukaan, keiden kanssa tahtoo kaveerata eniten.

Maailmanloppu ja moottoripyörän kunnossapito

Pelin omintakeisinta kuvastoa on moottoripyörä. Deacon ja Boozer ajavat sellaisilla, mutta toisaalta niin kaikki muutkin. Pelissä on useita eri ryhmittymien leirejä, joissa pelaaja voi käydä tekemässä kauppoja, nukkumassa öitä, huoltamassa pyöräänsä ja ottamassa vastaan erilaisia tehtäviä. Kaikki pelimaailman liikenne ja logistiikka tuntuu hoituvan moottoripyörillä.

Zombiefiktioiden ystävillä on vanha vitsi, että polkupyörä ratkaisisi suuren osan maailmanlopun jälkeisistä ongelmista. Autoilla nimittäin tyypillisesti ei voi ajaa, koska kaikki tiet ovat menneet huonoon kuntoon ja täyttyneet sikin sokin jääneistä autonraadoista. Autolla ei mahdu kulkemaan, mutta polkupyörää olisi helppo huoltaa, se ei vaatisi polttoainetta ja se mahtuisi puikkelehtimaan ahtaistakin väleistä. Lisäksi sillä polkisi leikiten karkuun ainakin sellaisia hitaasti laahustavia epäkuolleita.

Hiljainen polkupyörä ei myöskään herättäisi liikaa huomiota, ja satulalaukkuihin voisi pakata matkatavaraa.

Moottoripyörä on vähän eriskummallinen puolivälin ratkaisu: pienempi ja ketterämpi kuin auto, mutta toisaalta äänekäs ja vaatii polttoainetta. Toisaalta Days Gonen zombit juoksevat sen verran rivakasti, että polkupyörän vauhti ei ehkä ihan riittäisi luotettavaan pakoon.

Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa muuten kirjoitin The Last of Us -peleistä (näkökulmasta joka ei oikeastaan liity tähän). Niissäkin on funktionaalisesti “epäkuolleita” tai sellaisiksi laskettavia hirviöitä sekä niiden aiheuttama maailmanloppu tahi järjestäytyneen yhteiskunnan luhistuminen. Mainitsen The Last of Us -sarjan tässä kohtaa ohimennen siksi, että siinä kulkuvälineenä on hevonen, joka tuntui minusta realistisemmalta kuin moottoripyörä. Sekin kulkee tarvittaessa lujaa, mutta ei pidä kovaa ääntä ainakaan ihan jatkuvasti, eikä se tarvitse uusiutumattomia polttoaineita käyttövoimakseen.

Teknisesti vaikuttava spektaakkeli

Days Gone on graafisesti todella vakuuttava teos. Pelihahmoissa, eläimissä ja vihollisissa ei ole moittimista, mutta aivan erityisesti hullaannuin maisemista. Bend Studio on pelifirma Bend-nimisestä, väkiluvultaan noin Lahden kokoisesta pikkukaupungista Oregonin osavaltiossa.

Pelin luontokuvauksesta, valaistuksesta ja säätilojen simulaatiosta huokuu suuri kotiseuturakkaus. Tekijät ovat myös toisintaneet peliin lukuisia oikeita oregonilaisia paikkoja sekä kuorruttaneet ne uskottavalla tuholla ja rähjäisyydellä. Netistä löytyy vertailukuvia.

Nettikeskusteluissa pelistä on pidetty todella paljon ja sitä kutsutaan järjestään pahasti aliarvostetuksi. Käsittääkseni se on tyypillinen tapaus kriitikkojen valjuksi tuomitsemasta mutta yleisön rakastamasta teoksesta.

Ymmärrän hyvin miksi. Peli toimii tosi hyvin peliteknisesti: zombien räiskiminen on tyydyttävää väkivaltarunttausta ja prätkällä päristely kuraisilla metsäpoluilla tuntuu vinhalta. Toisaalta taas kerronnallisesti peli ehkä ottaa itsensä piirun verran liian vakavasti ja tarina on huomattavan ennalta-arvattava sekä keskeiset hahmot tympeän arkkityyppisiä. Deaconissa on jonkin verran tunteikasta syvyyttä ja monitahoisuutta, mutta muut hahmot voi kuitata yhden lauseen kuvauksilla.

Peli ei toisaalta myöskään kiertele tai pyydä anteeksi teknis-mekaanista painotustaan. Se on selvästi ylpeä siitä, miten sujuvasti se osaa piirtää jopa satoja zombeja ruudulle yhtä aikaa, ja siinä on useita juonikampanjan ulkopuolisia pelimoodeja, jotka keskittyvät ainoastaan väkivaltapornoon.

Vielä siitä prätkästä

Kaikesta huolimatta minua kiinnosti eniten se moottoripyörä. Se hyvin jännä symboli.

Moottoripyörä on valtavan tiiviissä yhteydessä maskuliinisuuteen. Ensinnäkin se on Deaconin ja Boozerin yhteinen homososiaalinen objekti: väline ja kanava heidän keskinäiselle ystävyydelleen.

Se edustaa myös vapautta ja individualismia. Riskejä ja uhmaa. Välinpitämättömyyttä ja itseriittoisuutta. Ulkopuolisuutta ja lainsuojattomuutta.

Pelin alussa moottoripyörän läsnäolo tuntui tosi freesiltä ja jännittävältä. Tässä me olemme, kaksi miestä, rujoja selviytyjiä farkuissamme ja liiveissämme. Sinä ja minä, kumppanukset, erottamattomat. Prätkä tuntui Deaconin ja Boozerin omalta jutulta, erityiseltä voimavaralta ja selviytymisen salaisuudelta.

Peli esitteli päähahmot niin vahvasti ja raflaavasti – kaksi epätodennäköistä antisankaria yhä hengissä tien päällä – että prätkän seksikkään reteä lumo laimeni pahasti, kun valkeni että kaikki muutkin pelissä ajavat moottoripyörää. Se ei ollutkaan Deaconin ja Boozerin bromancen intiimi kivijalka vaan tuikitavallinen uusi normaali tässä maailmanlopun jälkeisessä Oregonissa.

Epämiellyttäviä tunteita ylläpiti myös jatkuva tietoisuus siitä, että vaikka peli on täynnä moottoripyöriä, missään ei ole kypäriä. Edes maailmanloppua edeltävissä Deaconin ja Sarah’n välisissä kohtauksissa, joissa Deacon ajaa ja Sarah rutistaa lujasti vyötäisiltä, he eivät käytä kypäriä.

Zombietarinat kertovat aina yhteiskunnasta

Ylipäätään maailmanlopputarinat esittävät aina kysymyksen siitä, että jos yhteiskunta otetaan pois, mitkä sitten ovat ne asiat, joita ei enää ole, ja mitä tulee tilalle.

Ehkä tässä voisi vielä palata The Last of Usiin ja miettiä symboleita. Varsinkin kakkososassa tiputellaan heti alussa ei-ollenkaan-hienovaraisesti merkityksiä, joilla viittaillaan Amerikan menneisyyteeen. Kulkuväline on hevonen, peli alkaa sykähdyttävän sympaattisesta Jacksonin pikkukaupungista, ihmiset huolehtivat toisistaan koettelemusten edessä kuin Pienessä talossa preerialla ja iltaisin keräännytään saluunaan tanssimaan viulun säestyksellä. Tunteita tulkitaan ja naisia vokotellaan akustisella kitaralla.

Maailmanlopussa on lämpimän fantastinen puoli: ollapa pienempi ja hahmotettavampi yhteisö, yksinkertaisempia velvollisuuksia, enemmän tilaa ja aikaa keskittyä juureviin perusasioihin. Draama ja konflikti tulee ihmisen nurjasta puolesta: ei ole enää tasa-arvoa, lakia ja kohtuutta; tilalla on homofobiaa, julmuutta, vihaa, kostoa, vahvemman oikeutta, tuskaa ja vääryyttä.

Days Gonen kuva maailmanlopusta ei ole yhtä lyyrisen tasapainoinen vaan jotenkin rikki. Näen tarinan tärkeäksi ansioksi Deaconin ja Boozerin kaaren, jossa he hiljalleen oppivat luottamaan muihin ja pyytämään apua, kun vastoinkäymiset estävät kulkemasta loputtomiin omia teitä yksin. Se on kuitenkin vain toimintaähinän laitamilla pilkahtava sivuseikka, jota ei oikein pysähdytä käsittelemään kunnolla.

Zombie-Oregonin tunnelma on vainoharhainen ja hoippuu tyhjän päällä. Deacon ei ole missään kotonaan, vaan riehuu menemään ympäri Oregonia. Kaikkialla on kyräilyä, kaunaa, puutetta, epäluuloa, sinnittelyä ja apeutta.

Siinä missä TLOU:n hevonen ja kitara vertaavat zombietuhoa villiin länteen, Days Gonen moottoripyörä ja suureen rooliin nostettu psykopaattinen kuolemankultti vievät fiiliksen vahvasti jonnekin dieselpunkin suuntaan. Vähemmän Laura Ingalls, enemmän Furiosa.

Minun piti laittaa tähän loppuun vielä linkki yhteen syksyllä lukemaani blogipostaukseen, mutta en nyt enää löydä sitä. Siinä puhuttiin siitä, että varsinkin amerikkalaiset postapokalyptiset tarinat ovat usein puuduttavan samanlaisia: heteronormatiivisia, keskiluokkaisia ja erikoisen “libertarian”. Keskeiset hahmot ovat valkoisia heteroita, joiden päämotiivi on ydinperheen suojeleminen. Fantasia yhteiskunnan katoamisesta liittyy siihen, että viimein ei ole ketään verottamassa ja käskyttämässä, vaan nyt saa ammuskella niin paljon kuin huvittaa, noudattaa omanlaistaan moraalia, linnoittautua, pitää tiukasti huolta itsestä ja omista kavereista sekä paskat välittää muista. Zombiet ovat vielä sopiva maksimaalisesti epäinhimillistetty kohde maksimaaliselle väkivallalle, jonka yhteiskunnan lakkaaminen mahdollistaa.

Siinä blogissa peräänkuulutettiin toisenlaisia, queereja ja vastakarvaisia maailmanloppuja. Teksti jopa mainitsi nimeltä joitain nettisarjakuvia, joissa on leikitelty vaikkapa sillä, mitä maailmanloppu merkitsisi patriarkaatille, avioliitolle, seksuaalimoraalille, ydinperheille tai monogamianormille.

(Jos muuten tunnistat tai kuvaukseni perusteella löydät sen blogitekstin, niin kerro ihmeessä minulle ja lisään sitten linkin!)

Tässä valossa The Last of Us Part 2 -pelin kiinnostavin kohtaus onkin se, jossa harrastetaan lesboseksiä ja poltetaan pilveä kainalokarvat hulmuten. Days Gonessa sen sijaan kaihotaan asiallisesti kadotettua rakkautta ja torjutaan kunniakkaasti lähempää tuttavuutta tekevä uusi nainen.