Miten ja miksi kirjoittaisin jostain, joka ei ollenkaan liity mihinkään tässä ja nyt?

Pidän kovasti mielipiteitteni kirjoittamisesta ylös ja näyttämisestä toisille. Tiettävästi niitä on joku välillä tykännyt lukeakin. Ja kyllä minulla onkin mielipiteitä harrastelemistani asioista: tietokoneista, peleistä, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista ja niin edelleen.

Ainakin valtavirtamediasta saa sen kuvan, että on tarkoitus kirjoittaa vain uusista asioista. Tai jotenkin muuten ajankohtaisista. Jos kirjailija kirjoittaa uuden kirjan, siinä kohtaa on hyvä suhteuttaa sitä hänen aiempaan tuotantoonsa tai tyylilajin historiaan.

Sanomalehdet kirjoittavat korkeaan ikään ehtineistä merkkihenkilöistä kattavat muistokirjoitukset vuosikausia etukäteen, ja luonnollisesti olisikin ihan hirvittävän tyylitöntä julkaista sellaiset ennen aikojaan. Kuitenkin siitä seuraa minusta vähän sitäkin, että luovaa uraa tehneiden tyyppien työtä ei oikein ole sopivaa noin vain vetää yhteen ilman kuolemaa, trilogian päättymistä tai muuta taitekohtaa.

On kuin olisi kiellettyä tai vähintäänkin epäkiinnostavaa tai epämukavaa kirjoittaa mielipide jostakin kulttuurin palasesta ilman jotakin luonnollista aika-ankkuria. Vanhoja videopelejä ja pelikonsoleita muistellaan vain jatko-osan, remaken, rebootin tai pyöreiden vuosien yhteydessä.

Kun Afganistanissa tapahtui paljon ja äkkiä Yhdysvaltojen vetäytyessä elokuussa, Yle haastatteli maan historiasta kirjan kirjoittanutta Andrei Sergejeffiä. Hän taisi saada kutsun radioon päivitettyään Facebookiin näkemyksensä Afganistanin tilanteen yleiskuvasta. Kirja (jota en toki ole lukenut, eikä se ole tässä pointtikaan) mainitaan haastattelussakin heti kärkeen.

Toki kirjaa on arvioitu myös tuoreeltaan.

Kirja on peliä halvempi

Videopelit ovat sikälikin hankala juttu, että niiden kanssa ajan tasalla pysyminen on tosi kallista. PC-koneiden päivittäminen erityisesti on kallista, mutta eivät konsolitkaan ole halpoja. Vaikka (asemansa vakiinnuttaneessa mediatalossa työskentelevä) videopeliarvostelija saakin julkaisijalta itse pelin vapaakappaleena, käyttöön tarvitaan laite, siinä missä kirjan lukee tai elokuvan katsoo ihan vain silmillään.

Viimeistään peliarvion lukija kohtaa taloudellisen kynnyksen: peli voi näyttäytyä arvioissa vaikka kuinka kiinnostavana ja houkuttelevana, mutta jos ei ole varaa laittaa satoja euroja ajantasaisiin pelilaitteisiin ja vielä päälle kuuttakymppiä itse peliin, kulttuurielämys jää kokematta.

Redditissä onkin tähän tilaukseen oiva yhteisö /r/patientgamers. Siellä eilispäivän laitteilla pelaavat suosittelevat toisilleen vähän vanhempia pelejä, jotka pyörivät vaatimattomamalla raudalla ja joita usein vieläpä saa tuntuvilla alennuksilla digitaalisista pelikaupoista.

Ajankohtaisuus velvoittaa lukijanakin

Kulttuurimedian tinkimätön ajantasaisuus tuntuu vähän lannistavan minua kulttuurin kuluttajanakin. Kun koskaan ei puhuta mistään viimeviikkoisesta, tuntuu että jos en jaksa heti lukea kaikkea tuoreeltaan, olen jo hävinnyt pelin. Olen vähän väsynyt kalkkis luuseri, joka ei pysy mukana meiningeissä.

Olen tykännyt (lukijana ja tekijänä) Skrolli-lehdestä paljon juuri siksi, että siinä on julkilausuttuna arvona aika-agnostisuus. Skrolli sanoutuu irti eksplisiittisesti yllä erittelemistäni jutunaiheiden aikasidoksista. Lehdessä kirjoitetaan vierekkäisillä aukeamilla 1980-luvun kotitietokoneista ja neuroverkkoteknologian uusimmista sovellutuksista.

Tietysti on niinkin, että avustajia, rupeamia ja synergioita saa aikaan ajankohtaisuudella. Esimerkiksi ihan lähipäivinä ilmestyvässä Skrollin numerossa 2021.3 on monta sivua hemmetin hyvää tekstiä videopelien klassikosta Quakesta, mutta ei mitenkään vahingossa tai sattumalta, vaan siksi että peli täytti 25 vuotta tänä keväänä. Merkkitapahtuman siivellä saatiin aktivoitua pelin ääressä viihtyneitä nyt-jo-setiä kertomaan ajan kultaamista muistoistaan.

Onko relevanssi illuusio vai emergentti sisäinen arvo?

Toisaalta voin olla aivan väärässäkin: ehkä näen ajankohtaisuuden ja relevanssin jotenkin vääristyneesti tai kapeasti. Voi olla, että vain maalaan itseni nurkkaan ajankohtaisuuden käsitteellä enkä näe metsää puilta tai luon jonkinlaisen harhan. Tuskinpa kukaan kirjoittaa mistään asiasta puhtaasti “muuten vaan”. Kaikki kirjoittajat elävät dynaamisessa, alati muuttuvassa yhteiskunnassa ja reagoivat maailmaan ympärillään.

Ehkä voisinkin yrittää vain luottaa siihen, että jos jokin asia kiinnostaa minua juuri nyt, maailma (jossa en ole yksin) on kiinnittänyt huomioni siihen juuri nyt, eikä välittömällä syyllä ole niin väliä. Ja siitä voisi seurata, että jotakuta sittenkin kiinnostaa, joten voisin ehkä vain lakata murehtimasta ja kirjoittaa ihan mitä huvittaa.

Ehkä relevanssia tai kiinnostavuutta ei tarvitse erikseen perustella tai edes rakentaa. Ehkä hyvä juttu on hyvä juttu ihan omana itsenään. Ehkä kiinnostavuus syntyy jutun sisällöstä sinänsä, ilman että tarvitsee etukäteen murehtia, osaako johdatella lukijan ovesta sisään riittävällä määrällä kontekstuaalisia ruusunterälehtiä.